Ei kertonut katuvansa

Huomasin 14.7.2020 (muistan päivän, koska kirjoitin siitä saman tien Twitteriin, niin tohkeissani olin) Adlibriksen uutiskirjeestä, että Tommi Kinnuselta ilmestyy elokuussa uusi kirja. Ei kertonut katuvansa. Ei kertonut katuvansa. Luin nimen kerta toisensa perään, välillä ääneen, välillä hiljaa mietiskellen. Nimi pysäytti minut tavalla, jollaista ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Laitoin kirjan varaukseen, ja olin kai hyvissa ajoin liikkeellä, koska pääsin kirjaston varausjonossa sijalle 110. Tällä hetkellä jonot ovat käsittääkseni vielä pidemmät.

Sain kirjan reilu kuukausi sitten. Olen lukenut sitä kauan, koska totesin hyvin pian, että en pysty lukemaan kirjaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Aihe on siihen liian väkevä ja syvä. On aihe ahdistavakin, mutta tieto siitä, että tarina pohjautuu faktoihin ja tositapahtumiin, tekee siitä helpomman käsitellä. Olen siis lukenut kirjaa aina päivisin, miten olen ehtinyt töiltä ja lapsiperhearjelta. (Ja totesin nyt tätä kirjoittaessani, että koska kirja oli minulla jo yliajalla ja kirjaston sakkomaksut juoksivat, unohdin ottaa kirjasta kuvan palautuskiireessäni.)

Nyt kun olen kirjan lukenut, voin täydestä sydämestäni sanoa sen olevan paras lukemani kotimainen kirja. (Katja Ketun Rose on poissa on siinä rinnalla ykköspaikalla.) Kirjassa ei mässäillä sodalla, väkivallalla tai julmuuksilla, päinvastoin. Kerronta on hyvin hillittyä, mutta ehkä juuri hillitty tyyli tekee yhdessä aiheen kanssa sen, että lukija pystyy syvemmin samaistumaan ja tuntemaan kuvatut asiat. Ja voi pojat, tuntemista tässä kirjassa (ja lukijassa) riittää! Kun ensimmäisen kerran mainitaan lapset ja sota samassa asiayhteydessä, nousee ahdistuksen taso ihan uusiin korkeuksiin.

Kirja kertoo viiden naisen matkasta Pohjois-Norjan vankileiriltä takaisin Suomeen toisen maailmansodan ja Lapin sodan päätteeksi. Saksalaissotilaiden mukana Norjaan kulkeutuneista naisista suurin osa palautettiin Suomeen Oslon ja Hangon vankileirin kautta, mutta osa käveli takaisin kotiseuduilleen päät ajeltuina läpi poltetun Lapin. Kinnunen kertoo tätä tarinaa Irenen, Katrin, Ailin, Veeran ja Siirin kautta. Irene on yhden lapsen äiti ja äärimmäisen uskonnollisen kanttorin vaimo, joka evakkomatkan sijaan onkin lähtenyt koillismaalta saksalaisten mukaan pohjoiseen. Aili on vanha sairaanhoitaja, joka lähti saksalaisten mukaan huolehtiakseen haavoittuneesta sotilaasta. Nuori mies kuoli matkalla, mutta sodan raatelemat miehet eivät hoitajalta lopu kesken. Katri on nuori viaton nainen, joka on lähtenyt saksalaisten mukaan paetakseen arkea ankaran isän ja huolehdittavan sisaruskatraan luota. Siiri on toimelias saksanopettaja Kemistä, Veera puolestaan maksullinen nainen, joka on jättänyt poikansa kotiseudulleen odottamaan.

Kotimatkan edetessä naiset hiljalleen lähentyvät, uskaltavat pieni pala kerrallaan paljastaa tarinaansa, samalla kun jokainen hiljaa mielessään pohtii, mikä heitä edessäpäin odottaa. Millaisen tarinan he poissaolostaan kotona mahdollisesti odottaville kertovat? Ja onko heitä edes kukaan kotona odottamassa? Poltetusta maisemasta tunnistaa Suomen, mutta vasta kotiovilla naisille valkenee lopullisesti sodan tuhot. Omakaan kotikylä ei ole enää pystyssä, ja jälleenrakentaminen odottaa palaajiakin. Omaa kotiseutua ei voi katsoa yhtä eteeltä kuin toisten poltettuja taloja vierailla paikkakunnilla.

Naiset ovat tietoisia sodan aikana tehdyistä ja saksalaisten tekemistä kauheuksista, ja he pohtivat omaa osallisuuttaan näihin tapahtumiin; osallisiahan hekin olivat, kun kerran saksalaisten mukaan lähtivät. Kuitenkin miehille annetaan sodan varjolla anteeksi asiat, joista naiset eivät voi edes haaveilla. Naiset kantavat tekemänsä tai tekemättä jättämisensä yksin. He ottavat vastaan häpeän, ulkopuolisten haukut ja nöyryytyksen. Matkan aikana he kokevat myös jonkinlaista anteeksiantoa ja hyväksyntää osalta kohtaamistaan ihmisistä, mutta hyväksyntä on hiljaista, arkista apua sodassa olleelta toiselle.

Suomen luonto ja tiet tulevat kuin huomaamatta tarinassa sivurooliin. Naisten kävellessä kevät etenee, ja ehkä voisi ajatella naisten kasaavan itseään samaan tahtiin luonnon heräämisen kanssa. Aili jää jossain vaiheessa matkasta, kun jalat eivät enää kanna, ja hän sulautuu osaksi luontoa ainakin symbolisesti lääkeaineen vaikutuksen alaisena. Luultavasti myös konkreettisesti, koska paljon ei kulkijoita Lapissa vielä naisten matkan edetessä ole. Luonto ei kysele, ruokaa se antaa minkä pystyy eli hyvin niukasti, ja yösijan voi ottaa sieltä, missä kulloinkin sattuu olemaan.

Sota antoi naisille yhdenlaisen mahdollisuuden nousta vastarintaan perinteisiä rooleja ja naisiin kohdistettuja vaatimuksia vastaan. Oli tämä irtiotto tiedostettua tai tiedostamatonta, sota tarjosi sen kaikessa raadollisuudessaan. Sodan jälkeenkin jokainen joutui hakemaan paikkansa ja roolinsa uudestaan.

”Irene ei muistanut, milloin viimeksi olisi poikennut tieltä. Olihan hän lapsena, nuorena tyttönäkin kulkenut metsien halki ja oikaissut laitumien poikki, mutta sitten oli tapahtunut jotakin, joka oli sen lopettanut.”

On äärimmäisen tärkeää, että Kinnunen on antanut näille naisille äänen. Historian (=ihmisten) vaientamat ansaitsevat saada äänensä kuuluviin, oli rooli tapahtumien kulussa ollut mikä hyvänsä. Miten muuten ihmiskunta oppii virheistään, laajentaa ymmärrystään ja toivon mukaan muuttuu suvaitsevaisemmaksi ja avoimemmaksi? Ja kuten Kinnunen eräässä haastattelussa totesi: "Jokaisen meistä täytyy tehdä valintoja, joista ymmärtää vasta jälkeenpäin, olivatko ne oikeita vai vääriä. Ja aina ei edes voi valita."

Kirjassa naiset hyväksyvät kohtalonsa ja itsensä. Asiat, joita he ovat kohdanneet ja joissa he ovat olleet mukana, ovat muuttaneet heitä niin, että loppujen lopuksi heillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Ehkä he löytävät jonkin sellaisen itsessään, minkä eivät uskoneet olevan mahdollista.

Ei kertonut katuvansa... Suosittelen, suosittelen, suosittelen: lukekaa!

Niin ja mikä siinä kirjan nimessä minut pysäytti? Olin jo ehtinyt unohtaa kirjan nimen, kun tarina vei minua mukanaan, mutta kun nimi sitten sai selityksensä tarinan viimeisellä sivulla, tunsin saman pysähdyksen kuin kesällä lukiessani nimen ensimmäisen kerran. Kirjan ja tarinan lopetus on niin hieno, tarinan mukainen ja mittainen.

"Kuulustelussa valvonnanalainen ei kertonut katuvansa valitsemaansa elämisen muotoa."