Synninkantajat

"Kertomus yhteisöstä, joka kääntyy sisäänpäin ja perheestä, joka hajoaa kahtia."

Kävin katsomassa Synninkantajat Oulun teatterin pienellä näyttämöllä viime torstaina. En ole ehkä koskaan aikaisemmin ollut yhtä varautunut mennessäni katsomaan näytelmää kuin nyt, ja tämä johtuu ainoastaan näytelmän aiheesta. Asuin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla, jossa asui myös melko paljon uskonnolliseen yhteisöön tai herätysliikkeeseen kuuluvia. On vaikea kuvailla ilmapiiriä, joka koulussa ja paikkakunnalla mielestäni oli osittain uskonasioiden vuoksi. Vaikka tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa, on tuo ilmapiiri jättänyt minuun jälkensä.

Taivaslaulun kirjoittaja Pauliina Rauhala kuvaa Synninkantajissa hoitokokousten aikaa lestadiolaisyhteisössä 1970-luvulla. En ole kumpaakaan romaania lukenut, koska olen ehkä tiedostamattanikin karttanut aihetta. Koen teatterin kuitenkin niin turvalliseksi ympäristöksi, että uskaltauduin nyt aiheen pariin, kun sain lipun näytökseen.

Synninkantajat kertoo yhteisön ja perheen tarinaa pienen pojan näkökulmasta. Aaron on nokkela ja ajatteleva poika, jolle sisarustan, äidin ja isän lisäksi tärkeitä ihmisiä ovat Aliisa-mummi äidin puolelta ja Taisto-pappa isän puolelta. Tuula Väänänen Aliisana on loistava! Olen aina pitänyt Väänäsen työskentelystä, mutta Synninkantajissa hän kannattelee tarinaa. Hän näyttelee mummia, joka on omistautunut lapsilleen ja lapsenlapsilleen, mutta joka myös kaipaa muuta yhteisöä etenkin, kun oma puoliso on kuollut. On kamalaa seurata, miten Aaronin rakas mummi eristetään uskonyhteisöstä, eikä tapaamisia tyttären perheeseen enää sallita. Ja vieläpä kun eristämisen syyksi hoitokokouksessa listataan muun muassa laulaminen kirkkokuorossa, johon kuuluu myös syntisiä ihmisiä. Aliisaa ripitetään myös siitä, että hän ei saa nuorempaa tytärtään kuriin, kun tämä juoksee pelloilla syntisen miehen kanssa.

Aaron pohtii, että järkeily on uskonnon vihollinen. On hurjaa, että jos yksilö tietyllä tasolla ymmärtää, että nyt olisi hyvä käyttää järkeä, on yhteisön paine niin kova, että sitä ei uskalla tai pysty tekemään. Ja kun kyseessä on vieläpä lapsi, on tuo yhteisön paine vielä tuhoisampaa. Näytelmässä käydään läpi niin kipeitä kohtia ihmiselämästä uskonnollisessa yhteisössä, että niitä on vaikea ajatella. Kun esimerkiksi rakasta ja turvallista ihmistä ei enää saa tavata, eivätkä muut läheiset ihmiset myöskään enää tunnu yhtä turvallisilta, mitä silloin voi tehdä. Kuten näytelmän ohjaaja Sakari Hokkanen käsiohjelmassa kirjoittaa omakohtaisiin kokemuksiin pohjaten, että uskonyhteisössä ja herätyskokouksissa lapsi joutuu näkemään sellaisia asioita, joita lapsen ei ehdottomasti pitäisi joutua näkemään. Lapsi saa kantaakseen toisten synnit ja ahdistuksen.

Perheriidat ja kaunat ovat tuttuja kaikille, ja siksi näytelmästä voi poimia pohdittavaa yleisemminkin kuin vain uskonnollisen yhteisön viitekehyksessä. Siitäkin huolimatta näytelmän aiheen pohtiminen saa minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi. Aikuisten välien selvittelyt tilanteessa kuin tilanteessa ovat oma juttunsa, mutta kun välikappaleeksi joutuu lapsi, puhutaan jo ihan eri tasolla olevasta asiasta. Olen samaan aikaan kuitenkin myös iloinen siitä, että teatterissa uskalletaan ottaa käsittelyyn hankalia aiheita, ja että aiheen käsittely toteutetaan ammattitaidolla. Synninkantajissa raskasta tunnelmaa oli onnistuttu keventämään tarvittava määrä; esimerkiksi Heli Haapalaisen näyttelemä Linnea yhtenä kuorolaisista oli tällainen keventävä elementti. Toteutuksen puolesta Synninkantajat siis ansaitsee kiitosta.

Kiinnitin erityisesti huomiota kekseliääseen ja vähäeleiseen lavastukseen. Näytelmän edetessä lavastuksen monipuolisuus nousi hienosti esille: tapahtumien siirtyessä ulos seinäpintoihin heijastettiin esimerkiksi kuvia ja videota luonnosta. Äänimaailma oli hieno linnunlauluineen ja virtaavan veden äänineen. Mieleenpainuva oli myös Aaronin aivan näytelmän alussa tapailema Nessun dorma.

Ehkä jonkinlaisena sivujuonteena Synninkantajissa on luontoyhteys. Luonto toimii mielenrauhoittajana ja asioiden suhteellistajana. Se on jollakin tapaa ennustettava vuodenaikoineen ja niiden mukanaan tuomine muutoksineen. Luonto on ollut ennen ihmistä ja on vielä ihmisen jälkeenkin. Luonto tarjoaa aiheita, joista Aaron voi keskustella kenen tahansa perheenjäsenensä kanssa, ja josta voi hakea lohtua.

Rankan aiheen ja teatterin yleisesti inspiroivan ilmapiirin yhteisvaikutus hämmentää minua edelleen muutama päivä näytöksen jälkeenkin. Taidan keventää tunnelmaa katsomalla kotona komedian tai klassikon telkkarista. Ja teatteriin mennään toivottavasti taas marraskuussa, kun 21.11.2020 on ensi-illassa Alma Lehmuskallion ohjaama Kaboom ja kuvittelun voima, jossa yhdistellään teatteria, nykysirkusta ja tanssia koko perheen seikkailuksi. Mahtavaa!
___
Ja lopuksi huomio, joka ei mitenkään liity näytelmään, vaan ainoastaan katsojiin; suurin osa katsojista käytti kasvomaskia! Olin yllättynyt ja iloinen! Teatterin ilmanvaihto lienee sellainen, että maskinkin kanssa oli miellyttävää katsoa näytelmää. Rohkeasti siis vain maskin kanssa teatteriin, jos vain on terve.