Kahden viikon lämmittely

Kaksi viikkoa maratonharjoittelua takana. Miten on mennyt, mitä olen huomannut ja mitä seuraavaksi tapahtuu?

Kaksi viikkoa on mennyt nopeasti, mutta samalla tuntuu siltä, että olen treenannut jo ainakin monta kuukautta... :D Korona-ajan onni oli se, että kun aikaa ei kulunut työmatkoihin, pystyin paremmin järjestämään itselleni hetkiä liikkumiselle. Lisäksi nyt talven ja kevään aikana tehdyt pidemmät kävelylenkit ovat auttaneet peruskunnon kasvattamisessa, ja kaikki tämä, muutama vuosi sitten aloitettu parempi hyvinvoinnista huolehtiminen, näkyy nyt maraton-harjoittelussa.

Pelottavaa sanoa ääneen, mutta olen hieman yllättynyt siitä, miten kivuttomasti kaksi ensimmäistä viikkoa on mennyt. Osa juoksulenkeistä on ollut kevyempiä, osa raskaampia, mutta olen oppinut hidastamaan vauhtia tarpeen mukaan. Kiitos tosin kuuluu viime sunnuntain ryhmätapaamiselle. Lisäksi olen löytänyt itsessäni uuden piirteen: minussakin on näköjään kilpailuhenkisyyttä. Jokaisella juoksukerralla olen kirinyt vauhtia loppua kohden, ja huomaan muistavani edellisten juoksujen ajat huolestuttavalla tarkkuudella, ja miettiväni, että "pirulainen sentään, kyllä minä nopeammin pystyn juoksemaan kuin viimeksi". :D Käytän siis Niken juoksu-appia, ja välimatkatietojen kuuleminen (kilometrit, aika ja vauhti) auttaa kiristämään halutessa tahtia. Juostessa tuntuu siltä kuin vauhti hidastuisi lenkin viimeisiä kilometrejä kohti, vaikka todellisuudessa käy päinvastoin. 

Pidän Pian maraton-ohjelman rakenteesta: se on selkeä ja hyvin rakennettu kokonaisuus. Pelkäsin hieman polvieni ja yläselkäni puolesta, mutta nyt huomaan koko kehon hyötyvän ohjelmasta. Olen jo aikaisemmin saanut apua Pian liikkuvuusharjoituksista, joita hän on jakanut Instagramissa, mutta nyt ne yhdistettynä ohjelmaan, tuntuu kuin kehon kokonaisvaltainen huolto olisi viety ihan toiseen ulottuvuuteen. Aikaisemmin tekemissäni ohjelmissa (siis normijuoksu- tai vastaavissa kuntoiluohjelmissa) harjoitteet ja ohjelmat ovat olleet niin moniosaisia, että minulla on into lopahtanut parin viikon jälkeen. Lisäksi olen saanut Pialta sellaisia vinkkejä juoksutekniikkaan ja -asentoon liittyen, että huomaan valtavan ison positiivisen eron omassa juoksemisessa niiden ansiosta. 

Ohjelman alussa pelkäsin, että en pärjää, mutta huomasin ensimmäisen viikon loppua kohden, että kuntoni on parempi kuin ajattelin. Toinen viikko oli haasteellisempi luultavasti siitä syystä, että nukkuminen ja syöminen oli huonoa kaiken normaalin arkihässäkän keskellä. Toisaalta yllätin itseni tiistain kolmen kilometrin lenkillä ja juoksin huomattavan nopeasti verrattuna aikaisempiin päiviin, mutta torstain lenkillä puolestaan juokseminen oli raskasta ja jalat kipeytyivät enemmän. Sen jälkeen huolsin kehoni paremmin juoksun jälkeen ja seuraavina päivinä. Sunnuntain lenkki olikin sitten RASKAS. Olin syönyt päivällä rasvaisia ruokia ja vaikka pidin kunnon tauon ennen juoksua, tuntui siltä kuin olisin nielaissut kiven. Lisäksi endometrioosi teki oman osansa hankalasta olosta. Sain kaiken hyvän päälle naksautettua yläselkäni lukkoon, ja hengittäminen tuntui tiukalta. Otin hyvin hitaan juoksun kannalta loppupeleissä koko kuusi kilometriä ja sen jälkeen olo oli ok.

Kahden viikon aikana olen oppinut, mitä juoksupäivinä on hyvä syödä (ei tuplajuustopitsaa), miten musiikki vaikuttaa juoksurytmiin (todella paljon! kannattaa valita biisit huolella ja harkiten, koska on ikävää jos musiikki ketuttaa koko lenkin ajan) ja lippis todellakin on pakollinen varuste (sen alle on hyvä piiloutua). 

Musiikin vaikutuksen testaaminen on mielenkiintoista: millaisella musiikilla juoksen nopeiten. Laulut, jotka kuvittelin omiksi go-to juoksubiiseiksi, on tullut karsittua listalta pois, koska ne saavat juoksemisen tuntumaan raskaalta. Esimerkiksi Stevie Nicksin "Edge of Seventeen" on puolestaan laulu, joka tuntuu toimivan. Rytmi on oikea omalle juoksulle. Soittolistojen rakentaminen on yllättävän hauskaa ja etenkin aikaavievää. 

Kaiken kaikkiaan kahden ensimmäisen viikon jälkeen olo on iloinen ja motivoitunut. Olen ymmärtänyt, että oma keho tarvitsee aerobista harjoittelua; oikeastaan se oli melkoinen oivallus, kun pohdin pari päivää sitten ääneen, miksi minua ei ole ahdistanut pariin viikkoon. Tultiin keskustelukumppanin kanssa siihen lopputulokseen, että ajallisesti juoksemisen aloittaminen ja ahdistuksen väheneminen sopivat yhteen.

Kolmannen viikon alussa treenaaminen tuntuu jo tutulta. Pohdin, mihin juoksutapahtumaan ilmoittaudun, jatkan keskivartalolihasten treenaamista ja opettelen pitämään yläselkää ja niskaa rentona juostessa. Juoksu jatkuu.